Deus Vult!

Helmikuun kuudentena 1191 anno domini Ranskan ristiretkiarmeija leiriytyi puolitoista mailia Jerusalemin pohjoispuolelle, Richard Leijonamielen englantilaisten sijoittuessa ranskalaisista länteen. Piiritysleirin rakennus ja linnoitustyöt veivät sankareidemmekin koko panoksen useaksi päiväksi, sotajoukkojen valmistaessaan piiritysheittimiään mahdollisimman pian koittavaan hyökkäykseen. Usean päivän valmistelut valuivat kuitenkin hukkaan, saraseenisabotöörien hiipiessä englantilaisten leiriin ja polttaen valtaosan näiden Akkosta tuomista piirityskoneista. Ylpeät kristityt ruhtinaat pitivät kuitenkin ylpeästi kiinni päätöksestään, ja ensimmäinen Jerusalemin valloitusyritys alkoi helmikuun kolmannentoista aamupäivällä.   RistiretkiSotilaat järjestäytyivät sotaan. Argentanin jäljellä oleva Men-At-Arms sijoitettiin muiden ammattisotilaiden tapaan lähelle etulinjaa, yhdistettynä nostoväkirykmentteihin. Hiljaa seisten miehet odottivat kohtalokasta merkkiä, joka tulisi päättämään monen tarinan.

Ristiretki armeija eteni Tripolista etelään, kohti Nasaretin kaupunkia. Koleiden päivien ohjelmana oli muonankeruu, johon urhommekin osallistuivat. Oli käynyt ilmi että usean armeijan läsnäolo yhdistettynä huonoon satokauteen oli aikaansaanut pienimuotoisen nälänhädän Pyhän Valtakunnan alueelle, joten jokainen kivi oli käännettävä ravinnon toivossa. Pienestä Kaananin-maan rannikkokylästä sankarimme joutuivat koluamaan jok’ikisen kivimajan, kunnes löysivät muinaisille hengille tarkoitetun ruoka-alttarin, jonka antimet kelpasivat paluuviemisiksi armeijalle. Kuivatut hedelmät ja liha olivatkin hyvää murkinaa nälkäisille, mutta yön tunteina soturimme saivat maksaa alttariluolan häpäisystä. Unen ja todellisuuden sekoittuessa kuolemaa huokuvat paholaisvainajat yrittivät nitistää toveriemme henget, mutta he löylyttivät tämän esteen kuin unissaan. Tulevina päivinä saatiin myös ensimerkit Englannin armeijasta, ja lopulta sinetti Richard Leijonamielen lähdöstä kohti Jerusalemia, sillä kahdeksann

Vietyään Johaniittojen Suurmestarin kirjeen kuningas Filip II Augustukselle, sankarimme palasivat Argentanin sotajoukkojen pariin. Päivä kului vaihdellen kuulumisia vanhojen men-at-arms tuttujen ja leiriläisten kanssa. Kersantti Birinus toivotti urhomme takaisin ruotuun, mutta ensin he viettäisivät viimeisen yön jo maksetussa majatalossa. Autuas Aika olikin täynnä väkeä armeijan väen nauttiessa kaupungin antimista. Saraseenien vankina ollut Knut Knutssen toi kaksi varjagi-toveriaan mukanaan, ja pyysi pelastajiaan karahveille. He kertoivat myös Roupenia etsineestä ranskalaismiehestä, mutta vanha kunnon RuRu antoi tuttavansa odottaa seuraavaan päivään ja ryyppäsi pohjoisen miesten kanssa. Seuraavana aamuna hyvä olo ja saappaat olivat tiessään, ja päivä alkoi kohmeisesti. Pakattuaan reppunsa nuoret toverimme lähtivät lampsimaan takaisin Argentanin leiriä kohden, mutta sattuivat todistamaan kolmen vainajan nostoa Kadisha-joesta. Urhomme kauhistuivat huomatessaan, että vainajien kasvot oli

 Libanonvuorten laki jäi pian sankariemme taakse, kun he marssivat rinteitä pitkin kohta länttä ja Tripolin satamalinnaketta. Karu ja kivinen vuoristomaisema vihertyi hiljalleen, kunnes urhomme löysivät itsensä keskeltä vanhoja setri-puita. Paikka oli pyhä, sillä paikallinen kristitty maroniittiveljeskunta oli jättänyt muistolaattansa samaiseen Jumalan Lehtoon jo viittä vuosisataa aiemmin. Vihannasta laaksosta alkanut puro muuttui päivän mittaa joeksi, kunnes toverimme ymmärsivät seuraavansa Kadisha-jokea, jonka Temppeliritarit olivat kertoneet johtavan Tripoliin. Joen reunoilla alkoi näkyä elämää, ja urhomme ohittivat paimentolaisia, joskin varautuen terveellä epäilyksellä. Epäilykseen oli syynsä, sillä illan suussa he kuulivat ilmeisen vihamielisiä ääniä joenmutkan takaa. Vierasmaalaiset miehet ulvoivat kuin hyeenat samasta leiristä kuuluvalle tuskaiselle vaikerrukselle. Roupenin lipuessa aluskasvillisuuden joukossa kuin Niilin krokotiili, hänen onnistui havainnoida miehet Saladinin

 Part I - The Sleepwalker Kovaonninen ranskalaispartio oli vihdoin saavuttanut Krak des Chevalriesin ristinritarien linnoituksen. Linnaketta isännöivä Pyhän Johanneksen Hospitaalin sääntökunta Jerusalemissa, eli Johaniittain Ritarikunta otti loukkaantuneet urhomme armollisesti vastaan. Thibaut ja Baptiste pääsivät suoraan itseensä hospitaaliin muiden yöpyessä majoitusparakissa. Yhdessä ainoan vielä tolpillaan olevan matkaseuralaisensa, Jean Lucin kanssa, sankarimme ryhtyivät käyskentelemään linnakkeen tiluksia. Viidentoistasadan ristinritarin parista Isaac tavoitti joukkion temppeliritareita. Osaston komentaja Mestari Robrecht lupasi vahvistaa nuoren uskonmiehen kuukausia aiemmin Isä Ingmarille vannoman uskonvalan seuraavana aamuna hartauden päätteeksi. Jesuiittain sotaseppien takomat varusteet kiinnostivat urhojamme, mutta linnan alapihalta kuuluva yksinkertainen huilusikermä kiinnitti heidän huomionsa. Seuraten ääntä, he löysivät vanhan ulkomasoleumin hautaholveineen, ja sieltä tutun

Sankarimme olivat partioineet Antiokiasta kohti Krak des Chevaliersia jo viidettä päivää. Mielialat olivat maassa sillä retkueemme kapsakeistä löydetyt repaleiset kasvot olivat rikkoneet partion moraalin. Cascou, Jean Luc ja tämän nostoväkiseuralaiset Babtiste ja Thiebaut pitivät urhoja syyllisinä Argentanin armeijaa piinanneeseen sarjamurhien ketjuun, urhojemme vannoessa syyttömyyttään. Viimeistään Ritarilinnassa partion olisi valittava kantansa edellisyön paljastuksiin. Matka oli siis syystäkin tuskainen, eikä mukana rahdattava nilkkansa rikkonut Thiebaut helpottanut sitä. Keskeltä kivikkoista pensaserämaata partio löysi vanhan pikkukylän raunioituneet jäänteet. Jäljellä oli vain yksi vanha sokea kyläläisukko vuohineen, sekä selkeät viitteet joukkomurhasta, sillä kymmenet kelmeät luurangot olivat peittämättöminä hiekkatuulessa. Sokea ja liki mykkä ukko ei reagoinut kuulusteluihin, joten partiomme päätti jatkaa matkaa, teurastaen vanhuksen kirotulta vaikuttaneen vuohen varmuuden vuoks

Part I - Guest from the East Oli Jouluyö Herran vuonna 1191, Antiokian ristiretkiruhtinaskunnassa. Myös urhomme juhlistivat Kristuksen syntymää kuuntelemalla Antiokian Latinalaisen Patriarkan Aemery Limogesilaisen saarna pyhän kaupungin ruuhkaisessa keskustassa. Patriarkan seurana olivat Antiokian hallitsija Bohemold III sekä Kuningas Filip II Augustus. Aamulla Sisar Petra antoi heille tekemänsä joululahjajuomat lahjaksi, mutta pyysi myös kertomaan sedälleen Mykkä-Kálmánille haluavansa antaa tällekin lahjajuoman, sillä hän ollut aamusta löytänyt tätä leiristä. Rentoutuneet sankarimme viettivät rauhallisen joulupäivän kaupungilla. Illalla he lähtivät Paroni Fauconin seuraksi tapaamaan Samarra’laista maaherraa Sharif Faheem al-Alghadab:ia. Sharif al-Alghadab oli esittäytynyt osana shia-muslimeita, jotka eivät hyväksyneet Sunni Saladinin ekspansionistisia pyrkimyksiä. Hän oli innostunut paronin sankaritekopuheista ja halunnut kuulla lisää. Joten paronipa keksi ottaa sankarit itsensä mukaa

21 päivänä marraskuuta 1190 AD käyty Toinen Iconiumin Taistelu otti veronsa. Avoimessa solassa käyty, lähes koko päivän kestänyt taistelu otti veronsa. Ranskan armeija sitoi haavojaan lähes viikon, samalla haudaten vainajat ja marttyyrit. Kuningas Filip II, joka oli itsekin ottanut osaa lähitaisteluun, oli määrännyt Kadinhanin kukkulalle pystytettäväksi ristin kutakin kaatunutta ristiretkeläistä kohden. Ristejä pystytettiin yhteensä 971. Kuolleet pääsivät helpolla, sillä monet kantoivat taistelun arpia lopun ikäänsä. Urhojen lähipiiriä kuolema ei ollut onneksi tällä kertaa koskettanut. Haavoja ruhjeita, murtumia senkin edestä. Vain Cascoun soturi Carambol voi huonommin, hän oli saanut nuolen otsaansa. Mies oli kuitenkin tajuissaan, söi ja joi, joskin vähän. Muttei puhunut. Camping 1190 Ad Taistelussa vammautunut Chevalier Herve Le Gris kävi tervehtimässä urhoja, kiittäen sankareita henkensä pelastamisesta. Samalla hän valaisi, että ristiretki tulisi lähtemään kahden päivän kuluttua jäl

Oli 29. päivä lokakuuta 1190 anno domini. Konstantinopolin länsilaidalla ranskalaisten ristiretkeläisten telttojen seassa sankariemme seurue söi varhaista aamiaistaan hiljaisina. Edellisenä yönä omituinen rabbi oli parantanut kuollettavasti vammautuneen Jean-Luc Lacanin, ja nyt mies söi aamiaista muiden parissa, vaikka vasta edellisyönä oli hän maannut kalmona sairaspedillään. Mutta vain valittu piiri tiesi jalokivestä, jolla Jean-Luc tuotiin takaisin, tai ylipäätään siitä, että tämä oli jo jättänyt maalliset velvollisuutensa taakseen. Myös kersantti Cascou ilostui nähdessään vammautuneen ranskalaisen vihdoin toipuneen vammoistaan. Hän myös kertoi kolonnan jatkavan Theodoniuksen satamaan seuraavana aamuna Bosporin salmen ylitystä varten. Hän kertoi myös Clermontin arkkipiispa Gilbertin kilpimiesten parissa tapahtuneesta murhasta. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, mutta mieheltä oli huhujen mukaan viety kasvot. Konstantinopoli oli aikansa metropoli Kuluva päivä sujui varu

Ensimmäinen täysi päivä Itäisen Rooman kruunussa oli kääntymässä lopuilleen sankariemme kulkiessa pitkin Constantinopolin kapeita katuja, kohti Argentalaisten majapaikkaa Xerolophos-kukkulan juurella. He kulkivat Theodosiuksen Foorumin läpi, jossa iltatori täytti ilman herkkujen tuoksuilla ja innostuneella markkinahälyllä. Sankarimme pysähtyivät seuraamaan silmänkääntäjän, joka tunnettiin nimellä Suuri Iskanderian, manööverejä. Klaus joutui jopa osaksi miehen hengenvaarallista performanssia, mutta saksalaisemme ei kyennyt yrityksestä huolimatta riistämään taikurin henkeä. Mutta vain hetkeä myöhemmin urhomme olivat tappotyössä, sillä taskuvaras riisti Durantin kukkaron, ja merkittävän osan hänen omaisuudestaan. Varkautta seurasi ajojahti, joka päättyi sivukadulle pyykkinarujen ja lakanoiden joukkoon. Varastelevista koirista surmattiin varmuudella kolme, Durantin ja Roupenin heiluttaessaan veitsiään lakanoiden seassa. Sen sijaan Klaus sai päähänsä osuman, ja ryhti paiskomaan sivullisia y