Chapter XII - Far, Far Way, Beyond the Might of Day

Oli 29. päivä lokakuuta 1190 anno domini. Konstantinopolin länsilaidalla ranskalaisten ristiretkeläisten telttojen seassa sankariemme seurue söi varhaista aamiaistaan hiljaisina. Edellisenä yönä omituinen rabbi oli parantanut kuollettavasti vammautuneen Jean-Luc Lacanin, ja nyt mies söi aamiaista muiden parissa, vaikka vasta edellisyönä oli hän maannut kalmona sairaspedillään. Mutta vain valittu piiri tiesi jalokivestä, jolla Jean-Luc tuotiin takaisin, tai ylipäätään siitä, että tämä oli jo jättänyt maalliset velvollisuutensa taakseen.

Myös kersantti Cascou ilostui nähdessään vammautuneen ranskalaisen vihdoin toipuneen vammoistaan. Hän myös kertoi kolonnan jatkavan Theodoniuksen satamaan seuraavana aamuna Bosporin salmen ylitystä varten. Hän kertoi myös Clermontin arkkipiispa Gilbertin kilpimiesten parissa tapahtuneesta murhasta. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, mutta mieheltä oli huhujen mukaan viety kasvot.

Konstantinopoli oli aikansa metropoli

Kuluva päivä sujui varustehuollon parissa. Veriset ja ulosteiden tahrimat tunikat vaihdettiin uusiin, ja kauppias Mercurius Meloduksen saatu palkkio käytettiin varusteluun. Kauppiaan tykönä tämän apuri käännynnäiskristitty John Al-Aqsan pyysi suostumusta liittyäkseen mukaan ristiretkelle, tulkiksi ja miekaksi. Urhomme ymmärsivät kummankin päälle, ja pyysivät vanhaa turbaanipäätä ilmottautumaan kersantille. Stralitsionin piirityksessä pelastettu nuori bysantti Kyriakos kiitti sankareita saamastaan kohtelusta.

Seuraavana aamuna armeija marssi kohti satamia. John Al-Aqsanin mukaan oli tarttunut myös ranskalainen muukalaissoturi Arpax, ristimänimeltään Giso Saloud. Hänen kantamansa jalkajousi on komea ja teknisesti ylivertainen kaikkien muiden paitsi Roupenin mielestä, joka suhtautui ranskalaismieheen vältellen ja vähätellen. Satamassa ranskalaisarmeija sai todistaa itsensä kuningas Filip II Augustuksen puhetta, jossa tämä kielsi välimaaston tai ei kenekään maan. Olisi vain hyvä ja paha, Herramme uljas sotaväki, vastassaan Saatanasta siinnyt joukko.

Sotajoukko hurrasi kuninkaalleen, vaatien kuolemaa synnille ja lähes kaikelle. Mutta päivä odottaessa vuoroa astua laivaan oli pitkä. Eipä aikaakaan kun sankarimme olivat jo viemässä sinetöityä kirjettä Paroni Fauconin puolesta, aina jaloittelu porottavassa auringossa istumisen voitti. Isä Athemiokselle osoitettu piti toimittaa kaupungin suurimpaan, Pyhän Viisauden kirkkoon. Valtavat mittasuhteet omaava kolossaalinen rakennus osoitti tois-maailmallisen luontonsa tuhansin sytytetyin kynttilöin ja ortodoksisten liturgioiden kaikuessa valtavassa keskilaivassa.

Poistuessaan kirkosta, Kyriakos saavutti sankarit. Hän toimitti kiirreellistä asiaa, ja pyysi urhoja seuramaan oikotietä pitkin. Aavistamatta asioiden todellista laitaa, sankarit seurasivat nuorta bysanttia, mutta ajautuivat väijytykseen kaupungin sivukaduilla. Taistelu talojen välisissä kiviportaissa oli väkevä ja vihainen, mutta onneksi yhtäkään lapsiperhettä ei joutunut kiivaiden miesten välikäteen. Hyökkääjät olivat selvästi tuhannen ja yhden yön sotureita, mustine huiveineen. Mutta varmistusta asialle ei saatu, sillä henkiin jääneet surmasivat itsensä myrkyin, ennemmin kuin paljastivat totuuksia sankareillemme. Vain yksi mies pääsi pakoon, mies johon sankarimme eivät saaneet iskuakaan perille. Pettyneinä kuinka mukava jäähyvästien päivä valui jälleen viemäristä, sankarimme palasivat satamiin odottamaan vuoroaan. Kyriakos tuomittiin petturiksi, joskin hänen motiiviensa epäiltiin olleen vähemmän itsekkäät. 

Aamuaurinko kohosi taivaalla vaaleanpunaisena, kun Argentanilaiset marssivat vihdoin lauttaan, joka tavallisesti palveli karjalauttana. Satojen sotilaiden ja näitä seuraavan väen yhä odottaessa laitureilla omaa vuoroaan. Lautta, jolla sankarit olivat, erkani laiturista ja lipui kauemmas kaupungista Bosporuksen veden liplattaessa rauhallisesti vasten täyteen lastatun lautan kylkiä. Auringon säteiden hehkuessa Hagia Sophian kultaisesta kupolista moni ryhtyi tietämättään viimeiselle matkalleen. Kolmentuhannen mailin matkasta Ranskan sydänseuduilta Pyhään Jerusalemin kaupunkiin oli jäljellä viimeinen kolmasosa. Konstantinopolista lähdön jälkeen ristiretki eteni rivakasti, sillä lepo kaupungissa oli tehnyt monelle hyvää. Itäisen Rooman Valtakunta levittäytyi vielä päivien matkan ajan Bosporin salmen jälkeen, mutta hiljalleen maasto kävi vuoristoisemmaksi ja kuivemmaksi. Varoitus tulevasta saatiin illallismetsästyksen yhteydessä, kun sankarimme saivat kiinni vakoilevan seljukin. Hiippari oli vähäpuheinen, mutta hänen katsottiin tiedustelevan Rumin sulttaani Kilij Leijonalle.

Oli kulunut kaksikymmentä päivää Konstantinopolista lähdön jälkeen. Raportit edessäpäin tapahtuvasta arabien liikehdinnästä olivat alati kasvaneet, mutta Rumin sulttaanikunnan seljukien ei uskottu asettavan suurta vastarintaa sen jälkeen, kun Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan Fredrik Barbossa oli lyönyt ne Iconiumin taistelussa vuoden alussa. Barborossan ennenaikaisen ja valitettavan menehtymisen myötä, teutooniarmeija oli kuitenkin hajonnut ja seljukkisulttaani oli saanut joukkojansa jälleenrakennettua nopealla tahdilla. Yllätys oli silti hirvittävä, kun hälytystorvet soivat aamuyöstä 21. päivä marraskuuta. Vihollinen oli iskuetäisyydellä, ja pakotti Ranskan armeijan puolustautumaan Kadinhanin laveassa solassa. Jo aiemmin kuningas Filip II Augustus oli asettanut armeijan sodanajan järjestykseen, rikkoen kreivikuntarajat. Argentanin ensimmäinen, Cascoun men-at-arms joukkue sekä Birinuksen toinen men-at-arms oli komennettu vasempaan laitaan satojen muiden ammattisotilaiden kanssa. Porukka oli kova, mutta sivustaan kohdistuva iskukin tulisi olemaan raju.

Ainoa voittaja sodassa on Herra!

Auringon valaistessa levän solan lähes kahden tunnin raastavan odotuksen jälkeen, valtava sotajoukkoa ratsuväkeä vyöryi alas kukkulan harjaa. Sadat turbaanipäiset ratsukot heiluttivat sapeleitaan hohtavassa valossa, huutaen epäinhimillisiä sotahuutoja, jotka saivat rivimiehet kauhun valtaan. Liian pian koko teräksen ja lihan aalto vyöryi ranskalaiseen rivistöön. Iconiumin Toinen Taistelu oli alkanut. Sankarimme puolustivat ja surmasivat tunteja toisensa perään, Cascoun komentaessa miehet välillä irti levähtämään. Sankarimme onnistuivat pelastamaan chevalrie Herve Le Grisin ja chevalrie Vernonin vihollisen motista, mutta Vihollinen sai pontta sotaherrastaan, joka ratsain kylvi kuolemaa ranskalaisten rivimiesten parissa. Colme Covaa ja Claus osallistuivatkin pistoliikkeeseen, tarkoituksenaan syöstä seljukkiprinssi ratsailta. Pyristys oli raju, ja kun sotaprinssi oli vihdoin surmattu ja sekasorto seljukkien parissa kasvoi, eivät urhomme jaksaneet nostaa edes aseitaan. Sotatanner oli pölyn ja veren peittämä, kun huuto ”Deus Vult!” kajahti ilmoille. Pyhä Ranskan Armeija oli voittanut!