Chapter X - The last breath of the Empire

Pölystä ja pimeydestä syttyi soihtu. Neljä soturia oli viime tingassa pelastautunut hylättyyn sakastiin, vanhan temppelin katon romahtaessa heidän niskaansa. Oli syyskuun kahdeskymmenesyhdeksäs päivä, ja loukkuun jääneiden urhojemme yllä Ranskan ristiretkiarmeija oli aloittanut vyörytyksensä Stralitsionin bysantti/bulgaari kaupunkiin. Muinaiselle roomalaiselle kuolleidenjumala Orcucselle omistetusta huoneesta pois pääseminen vaati tuntien ponnistelun kaivaen, mutta yläpuolelle osuneen piirityslaitteen ammus jouduttu sankariemme urakkaa huomattavasti, katon ja seinämän osin romahtaessa. Ryömien kiven ja ruumiiden läpi maan pinnalle, urhomme todistivat päivän jo nousseen ja taistelun käyvän raaimmillaan.

Saavuttuaan pinnalle, he osuivat oitis vastakkain Bysantti-komentaja Virus Stauriciuksen kanssa, joka miehineen joutui lopulta laskemaan aseensa, tullessaan voitetuiksi lähikamppailussa. Ranskalaisten sotilaiden ottaessa vangitut Bysantit haltuunsa, sankarimme syöksyivät syvemmälle kaupunkiin, sillä heidän taitonsa olisivat parhaiten käytössä etujoukoissa.

Taistelu kaupungissa oli muuttunut rytmiltään ympäriinsä säntäilyksi, ranskalaisten, Bysanttien ja bulgaarien kohdatessaan toisiaan ahtailla kaduilla enemmän tai vähemmän aggressiivisesti. Urhojemme eteneminen pysähtyi vasta Sveta Nedelya-kirkon pihalle, sillä heitä edeltäneen Lyonilaistaistelijat kuolivat yllättävään nuolisateeseen. Kirkon portaille linnoittunut Bysanttien jousirykmentti oli vastus, jota edes sankarimme eivät tohtineet kohdata suorilta käsin. Paikalle saapui loukkaantunut ranskalaiskapteeni Maurice Astrier. Hän käski sankareita ottamaan kolme miestään mukaansa ja iskemään joukon kylkeen, kulkien aukiota reunustavien talojen läpi. Miehet, Canard, Mesny ja Pulu, olivat rivimiesten rivimiehiä, mutta rohkeita, ja kavuttuaan läpi ullakoiden ja kattojen, urhomme olivat kiertäneet jousirykmentin sivustaan. Heidän onnistui saada mukaansa lisää ranskalaissotilaita lähikadulta, ja yhdessä häikäisevässä syöksyssä he porautuivat voittamattomasti Bysanttien rivistöihin. Kevyesti varustetut jousimiehet pakenivat ranskalaisten ammattisotilaiden edeltä. Bysanttien komentaja syöksyi suojaamansa ortodoksikirkkoon sisään, josta urhomme lähtivät häntä hakemaan, mutta sisällä kaksi rohkeaa ortodoksipappia esti ristiretkeläisten pääsyn syvemmälle.

Yhden silminnäkijän kuvaus Stralitsionin Demonista,
joka todella vangitsee tuon olennon
 luonteen koko hirveydessään.

Valloittajat ymmärsivät kirkon merkityksen suojapaikkana, ja antoivat pelkurikomentajan jäädä naisten ja lasten pariin. Portailla loukkaantuneita Bysantteja puhkottiin kuoliaaksi reippaan oloisesti, mutta puhde pysähtyi kun suurikokoinen sotamies raahusti hitaasti portaita kohti. Mies oli Dis Dordognelainen, aiemmassa seikkailussa Jeesus Kristuksen veistospään nuijaansa istuttanut raakalainen. Hän oli veressä, muttei ilmeisesti omassaan, ja perässään hän kiskoi pitkän ketjun varassa suurta säkkiä. Sankarimme päättivät estää miehen aikeet kun hän käveli heidän ohitseen ja ilmoitti rauhallisesti hakevansa kirkosta lisää synnittömiä, puhtaita sieluja. Tällöin he myös näkivät miehen säkin sisältävän lasten ja naisten ruumiita, jolloin oli selvää että Dordognelainen oli pysäytettävä. Mutta he saivat pian huomata etteivät taistelleet miestä vastaan, sillä Dis otti uuden muodon suoraan Ilmestyskirjasta. Olento oli sama siivekäs Helvetin paroni, jonka kuvia he olivat nähneet kaupungin alapuolisessa temppelissä. Orcus. Olento kiitti sankareita että nämä olivat murtaneet häntä vartioimaan rakennetut kahleet vanhassa roomalaisessa temppelissä. Taisteluiden väsyttämien sankariemme iskut eivät kuin hidastaneet muinaista demonia, joka pysäytti ajan yhdellä sanalla. Voimattomina ja kykenemättä estämään siivekästä hirviötä, se asteli sisälle kirkkoon ja veti perässään viattomia sieluja, joista yksi oli kirkon pappismies. Kun aika jälleen palasi raiteilleen, olento uhreineen katosi suhahtaen maahan, jättäen jälkeensä vain suunnattoman syvän hehkuvan kuuman varjonsa muotoisen kolon, joka oli täynnä paperinohutta mustaa tuhkaa. Kykenemättä selittämään näkemäänsä, monet kirkon edessä olleet pysyivät vaiti, elleivät kuolleet tai syöksyneet hulluiksi. Sankarimme huokaisivat tyhjää oloaan, ja lähtivät vaeltamaan kohti Argentanilaisia ja Kersantti Cascoun miehiä. Stralitsionin taistelu oli heidän osaltaan päättynyt. 

Stralitsionin valloitus tapahtui päivässä. Syyskuun kolmannenkymmenennen päivän aamuna kaupunki oli tyystin Ranskan ristiretkiarmeijan hallussa. Sankarimme olivat yön tunteina haparoineet läpi palavien ruumis, karja ja taloröykkiöiden ohi, löytäen lopulta Cascoun miehiä läheltä kaupungin pohjoisporttia. Cascoun ment-at-arms joukkue oli rähjäisessä kunnossa. Jean-Luis Lacan oli haavoittunut vakavasti rintaansa. Nilkka-Ditir oli menettänyt kolme sormeaan, lisäksi hänen henkitorvensa oli leikattu auki. Kersantti Cascou oli ruhjeilla pudottuaan muurilta. Hector Basaz ja Engelsmanni-William olivat kateissa. 

Cascou ja Hector Basaz olivat johtaneet joukkueen ulos kaupungin alaisista tunneleista sen jälkeen kun sankarit olivat eronneet pääjoukosta. heidän oli onnistunut pakottautua pohjoisportin vartiotorniin, josta Cascou ja Basaz olivat saaneet portin auki ranskalaisille joukoille. Tämän jälkeen Cascou oli lyöty alas, ja Basaz otti komennon, mutta katosi taistelun tuoksinassa rakennuksen romahtaessa hänen lähellään. Muiden suunnatessa kaupungin ulkopuolelle Argentanin leiriin, sankarit jäivät etsiskelemään vanhaa ystäväänsä Hectoria. Taivaltaessaan läpi turmeltujen katujen, he suostuivat lunastamaan nuoren Bysantti-soturin Kyriakoksen vapaaksi, sillä tämä lupaili heille suuria palkkiota jos he joskus pääsisivät Konstantinopoliin. Poika sai toimia ennen lupausten lunastamista myös tulkkina ja oppaana, ja tästä kunniasta hän oli kiitollinen. Tämän seurassa he lopulta eksyivät keskustorille, jossa sadat ranskalaiset odottivat Kuningas Filip II Augustuksen pitävän voitonpuheen. Joukosta he löysivät myös Hector Basazin, joka oli ruhjeilla mutta kunnossa. Kuninkaan kaukainen esiintyminen tulkittiin vimmaisena sodanjulistuksena kaikkia Herran tahtoa vastaan asettuvia kohtaan. Antaakseen sanoilleen pontta, hän hirtätti ja seivästi kaupungin entisen hallitsijan, Bysantti-lordi Zephyriniuksen. 

Lokakuun kolmantena 1190ad Ranskan armeija oli jälleen liikkeellä kohti Idän Roomaa, Konstantinopolia. Matkalla Paroni Faucon ojensi Kuninkaan kiitosristit Cascoulle ja Basazille, mutta toivoi myös sankareilta kyvykkyyttä löytää tunneli myös Konstantinopoliin, sillä kaupunki tunnettiin Linnakkeiden Linnakkeena. Tätä odotellessa he saivat kuitenkin kunnian selvittää mitä oli tapahtunut Leipuri Tournebullen kahdelle lehmälle.

 

Leipurin apupoika Boso Rähmäsilmä vannoi nähneensä sudenkaltaisten olentojen hiipineen yön turvin leiriin ja kähveltäneen karjan. Roupenin jäljittäjän kyvyt tulivat tarpeeseen, urhojen sukeltaessa Traakian Rodopín-vuorien rinteiden mäntymetsiin. Tuntien jahti tassun ja jalanjälkiä myöden johti lopulta vanhalla ja puiden valtaamalle kivirakennukselle, jonka sisältä he löysivät tukun susiturkiksiin pukeutuneita ryöväreitä. Miespolot eivät vastustelleet liiemmin ja luovuttivat lehmät sankareillemme. Mutta heidän puheensa mustahiuksisesta miehestä ja mustasta lohikäärmeestä toivat sankareillemme pelottavasti mieleen Celldömök-suon ja Sopronin kirkollisaarteita anastaneen Lohikäärmeestä puhuneen miehen. 

Palatessaan nautojen kanssa läpi metsän, joutuivat he vaikeuksiin Durantin pudotessa maanalaiseen tunneliin. Juurakkoinen tunneli ei ollut myyrän, ei edes mäyrän, vaan sieltä löytyi ihmisen turmeltuneita luita. Tutkiessaan syvemmälle, sai Durant kimppuunsa pimeydestä siinneen ihmismäisen sekasikiön, jonka iskut olivat yhtä voimakkaat, kuten myös sen paha, punainen silmä. Ahdas taistelu hirviöjättiä vastaan oli klaustrofobinen, kuten Klaus sai tuntea luissaan. Olennon jo kuoltua urhojemme sinnikkääseen iskusarjaan, oli Klaus kirouksen runtelema. Tämän luut ja jäsenet olivat vääntyneet käyriksi kuin olennon, jolta hän kirouksensa sai.

Leirissä Sisar Petra aloitti oitis hoidot Klausin parantamiseksi, leipuri Tournebullen kiitellessä kermakoidensa palautuksesta. Tästä hyvästä Klaus vietti useita öitä kiristyspuissa, eivätkä muut tienneet oliko kyseessä hoito vai kidutus. Lopulta mies saatiin taas suoraksi, mutta taakka urhojemme sieluissa oli jälleen vähän raskaampi.

Lopulta Sisar Petran ja Kalman-sedän hoidot tuottivat tulosta, ja Klaus suoristui. 

Lokakuun 17. päivänä sateet olivat tehneet leirielämästä mutavelliä. Joten urhomme osallistuivat muonavarojen riistoon mieluusti. Heidän polkunsa johdatti lopulta pieneen Pohjois-Kreikkalaiseen kylään nimeltään Giannos, jossa oli meneillään Pyhän Justiinin kyläjuhlat. Ystävälliset kyläläiset antoivat paikalle eksyneiden ranskalaissotilaiden juopua hyvästä viinistä, oliiviöljystä ja kauniista neidoista. Ohjelmassa oli myös juhlakilpailuja, tanssia, draaman tulkintaa näytelmin sekä tietysti vuohenheittoa. Illan hämärtyessä kyläläisten piirileikki sai kuitenkin makaaberimpia sävyjä, sillä nuori Stellina-neito valittiin leikin päätteeksi uhrattavaksi Antorgon hirviölle. Pöyristyneinä kyläläisten pakanallisesta päämäärästä, urhomme ilmoittivat ettei ketään tulisi uhrata, ja jos kylää moinen hirviö nälällään vaanisi, pitäisivät sankarit huolen ettei peto näe nälkää enää ikinä! Kylän vanhin suostui suunnitelmaan, ja opasti toverimme kivipolulle, jonka päästä Antorgon pedon luola löytyisi. Kylän miehet saattoivat sankarit ja neidon luolaan, jossa syvästä railosta nousi kakofoninen vihaisten käärmeiden sihinä. Lyöden alas hyökkäävän käärmeen, sankarit ymmärsivät oitis taistelevansa muinaista taruolentoa, hydraa, vastaan. Sillä pää toisensa jälkeen lyötiin alas ja aina vain uusia kasvoi tilalle. Testamenttina ranskalaisen miehen sinnikkyydestä sorron ikeessä, urhomme löivät ja löivät, kunnes peto lannistui. Kylä iloitsi nuoren Stellinan säilymisestä ja vanhan pedon turmiosta. Palkittuina oliiviöljyruukuin, sankarimme palasivat takaisin omiensa pariin, pohtien sankaruuden mielekkyyttä.

Muutamaa lyhyttä yhteenottoa lukuun ottamatta Bysantit eivät tehneet vastarintaa Ranskan pyhälle armeijalle, eikä keskivaiheilla marssiva Argentan tuntenut näitä kuin nykivänä marssina. 25. päivänä lokakuuta aamupäivän aurinko muuttui hohtavaksi, kun sota joukko saavutti viljavien kukkuloiden laen. Heidän edessään levittäytyi valtava vesimassa, jollaista harvat olivat ennen nähneet, Marmaran meri. Siitä erkani Bosporin salmi. Meren ja Bosborin väliin jäävässä lahtea kutsuttiin kultaiseksi sarveksi, ja siellä sijaitsi lähes päättymätön, Konstantinopol.

Odottaen taistelua, joukot marssivat eteenpäin, mutta pian saapui viesti Konstantinopolin Kuninkaan Isaak II Angeloksen ottavan ranskalaiset vastaan. Tämä oli helpotus, sillä marssiessaan sisään kaupunkiin pronssisten enkelien ja elefanttien koristelemasta Kultaisesta Portista, sankarimmekin ymmärsivät ettei ollut olemassa sellaisia voimia saati aseita, jotka tuon kaupungin muurit olisivat voineet murtaa. Argentanilaisten vihdoin levähtäessä Xerolophos-kukkulan kupeessa, sankarimme päättivät tutustua tähän vieraaseen metropoliin, jonka väki vaikutti hyvin vihamielisiltä lännen muukalaisia kohtaan.

Toimien oppaana kaupungilla, nuori Bysantti Kyriakos tutustutti urhomme kaupungin saloihin ja suojatti-isäänsä, kauppias Mercurius Melodukseen. Vanhan Meloduksen kädet olivat kyynäriä myöden vehkeilyssä, mutta hän lupasi palkita sankarit Kyriakoksen pelastamisesta. Tiedossa oli kuitenkin kommervenkkeja, sillä kauppiaan apuri, arabi John – Al-Aqsan tiesi missä palkkio oli, mutta se olisi vaikeasti noudettavissa. Luonnollisesti tämä nouto olisi myös sankariemme osa. Huokaisten syvään, hekin käärivät hihansa.

Isaak II Angelos ottaa vastaan Ranskan kuninkaan Filip Augustuksen.