Chapter XX - The White Veil
Helmikuun kuudentena 1191 anno domini Ranskan ristiretkiarmeija leiriytyi puolitoista mailia Jerusalemin pohjoispuolelle, Richard Leijonamielen englantilaisten sijoittuessa ranskalaisista länteen. Piiritysleirin rakennus ja linnoitustyöt veivät sankareidemmekin koko panoksen useaksi päiväksi, sotajoukkojen valmistaessaan piiritysheittimiään mahdollisimman pian koittavaan hyökkäykseen. Usean päivän valmistelut valuivat kuitenkin hukkaan, saraseenisabotöörien hiipiessä englantilaisten leiriin ja polttaen valtaosan näiden Akkosta tuomista piirityskoneista. Ylpeät kristityt ruhtinaat pitivät kuitenkin ylpeästi kiinni päätöksestään, ja ensimmäinen Jerusalemin valloitusyritys alkoi helmikuun kolmannentoista aamupäivällä.
RistiretkiSotilaat järjestäytyivät sotaan. Argentanin jäljellä oleva Men-At-Arms sijoitettiin muiden ammattisotilaiden tapaan lähelle etulinjaa, yhdistettynä nostoväkirykmentteihin. Hiljaa seisten miehet odottivat kohtalokasta merkkiä, joka tulisi päättämään monen tarinan. Hetken oli tyystin hiljaista, taivaalla kaartelevat korpit raakkuivat tovereitaan paikalle, sillä älykkäät linnut tiesivät mitä odottaa. Lopulta kuului pelätty torven soitto, johon vastasivat kymmenet muut torvet. Samassa armeija oli liikkeessä. Satoja miehiä marssii urhojemme edessä, tuhansia takana. Askel askeleelta Jerusalemin muurit nousivat korkeammiksi, ja jo kaukaa erottunut Damaskoksen portti näytti hetki hetkeltä enemmän linnakkeelta. Jo päiviä oikukkaan kirkkaasti keskipäivälläkin hohtanut taivas maalasi monen mieleen kohtalokkaita ja ilmestyskirjasta lainattuja sävyjä, linnunradan hohtaessa taivaansinen läpi kuin auringon hohde turkoosin rantaveden hiekkapohjassa. Monet säpsähtävät rajuja kumahtavia kolahduksia, englantilaisten laukaistessa toimintakykyisiä heittokoneitaan. Suhisevat kiviammukset viuhuvat kieppuen korkealta sotaväen yli, mutta iskevät liian lyhyenä, tömähtäen kiviin ja hiekkaan, joidenkin ammusten räjähtäessä pyhän kaupungin muinaisia muureja vasten.
Kiviammusten murskautuessa vasten Jerusalemin vankkoja kivimuureja, täyttyi ilma puolustajien ampumista nuolista. Kuin sade, sadat tappavan terävät nuolet satoivat hyökkääjien niskaan, tappaen monia ja haavoittaen vielä useampia. Marssivat sankarimme joutuivat astelemaan kuolevian ja apua anovien ristiretkeläisten yli, miesten kaatuessa heidään ympäriltään saraseenien vasamiin. Pian kaupungin muurit kohosivat kuin pystysuora kallionseinämä sotaväen edessä. Nuolia satoi nyt vaakasuoraan muurin linnoituksen ampumareistä, ranskalaisten ja englantilaisten jousimiesten vastatessa parhaansa mukaan. Englantilaisten muurinmurtaja ei ollut vielä saavuttanut Damaskoksen porttia, joten ranskalaiset tekivät kaikkensa saadakseen tikapuita pystyyn muuria vasten.
Klaus ja Durant ryhtyivät nostamaan piiritystikkaita, Isaacin valaessa uskoa hyökkääjiin ja Roupenin pudottaessa puolustajia tarkoilla nuorillaan. Durantin avittamat tikkaat jäivät lyhyiksi, ja mies itse putosi vallihautaan, Klausin saadessa omansa pystyyn ja yrittäessä kivuta niitä pitkin muurin yli. Isaac ja Roupen auttoivat Durantin takaisin kentälle, mutta tällävälin hullunrohkea teutoni oli kammennut itsensä väkisin muurin yli, ja piti sillanpääasemaa loputonta saraseenilaumaa vastaan. Englantilaisten kaaduttua muurinmurtajan ympäriltä, muut tekivät parhaansa saadakseen sen portin eteen ja kaatamaan sen, mutta liian moni ammus, kivi ja öljyruukku oli saanut hyökkääjien tappiot hirvittäviksi, ja pitkän epätoivoisen kamppailun jälkeen soitettiin torvia perääntymisen merkiksi. Katkerina toverimme nilkuttivat pois, kantaen mukanaan pahoin loukkaantunutta veteraania Hector Basazia. Mutta Klaus jäi jälkeen, eikä hänestä kuultu koko loppupäivänä.
Leirissä kävi selväksi että hyökkäys oli ollut katastrofi. Satoja ellei tuhansia oli loukkaantunut, kuollut ja jäänyt kentälle, perääntyneiden yrittäessä parhaansa haavottuneiden hyväksi. Vanha Hector Basaz ei selvinnyt vammoistaan, ja men-at-arms joukkueesta kentälle jäivät lisäksi Ponce, Carambol, Jean-Luis Lacan, Kersantti Birinus.
Yö oli hirvittävä, sillä leirissä kaikuvat vaikertavat valitukset sidontapaikoilta. Isaac auttoi Sisar Petraa hoitamaan loukkaantuneita läpi yön, uuvuttaen itsensä. Yön tunteina Roupenin viereen rojahti rikkinäinen hahmo, likainen ja verinen Klaus, jonka rahiseva hengitys höyrysi kuolemaa. Koko seuraavan päivän saksalainen jätti makasi selällään, väillä silmät auki, välillä silmät kiinni. Loukkaantuneita saapui leiriin pitkin päivää ja heitä haettiin kentältä. Linnakkeen puolustajat kunnostautuivat useilla hyvillä jousilaukauksilla, kaataen omaisiaan etsiviä leiriseuraajia, jonka johdosta haavoittuneiden hakeminen kiellettiin kuninkaan käskystä.
Muutaman päivän levon jälkeen sankarimme osallistuivat Chevalier de Bonin käskystä joukkohautojen kaivamiseen, taistelukentältä leijuvan hajun muistuttaessa karmaisevalla tavalla epäonnistuneesta piirityshyökkäyksestä. Seuraavana päivänä sankarimme saivat paroni Fabian Fauconilta tehtävän toistaa Stralitsionin ihme, eli etsiä salakäytävän Jerusalemiin. He aloittivat etsintänsä kaupungin itäpuoliselta Öljymäeltä, koluten satoja vanhoja taloja ja hautakammioita Getsemanen puutarhan lähistöllä. Kolmantena päivänä, 19.2, palatessaan takaisin leiriä kohden jo luovuttaneena, sankarimme löysivät Jeremiaan Luolana tunnetun suojaisan laaksontapaisen, jonka muutamasta vielä koluamattomasta hautaholvista yksi osoittautui lottovoitoksi. Naamioitu kolo lattianrajassa oli tunnelinsuu vanhaan käsinkaivettuun hiekkakiviluolaan, joka tunnettiin historiallisesti Solomonin Louhoksena. Labyrinttimaisen tunneliverkoston perältä he löysivät kalteriportein suojatun tunnelin, jonka takaa kuuluva arabiankielinen keskustelu sai urhomme vakuuttuneiksi Paronin pyytämän salakäytävän vihdoin löytyneen.
Leirissä heidän löydöstään kiiteltiin, ja sen suunniteltiin olevan osa toista ja todennäköisesti viimeistä piirityshyökkäystä. Mutta armeija ei ollut vielä valmis, ja urhommekin joutuivat vartiorotaatioon piirityskoneiden luo. Rotaation päätteeksi Sisar Petra tunnusti sankareille ettei enää uskonut kaupungin valtauksen onnistuvan, ja kuten monet muutkin kirkollisiin virkoihin vihityt viimeaikoina, hänkin oli liki luopunut uskostaan.
Kahdeskymmenesviides Helmikuuta 1191 anno domini odotus ja epätietoisuus päättyi. Aamuvarhaisella taivaanrannasta alkoi kuulua kaukaista jyrinää. Kuin etäinen ukkosen jyly, ääni kasvoi lähestyvän ukkosmyrkyn lailla, voimistuen jatkuvana jyminä kunnes se pauhasi kuin päättymätön salaman isku suoraan yllä. Päivä päivältä voimistunut vaalea linnunrata hohti valkoista valoa kuin keskipäivän aurinko, sokaisten korviaan pitelevät sotamiehet. Maa tärisi, kaataen varustuksia, sorruttaen kukkulan lakia, saaden piirityskoneet hajoamaan liitoksistaan, ja mikä tärkeintä halkaisten Pyhän Kaupungin muureja useasta kohtaa. Peloissaan ja kauhuissaan olevat ranskalaiset kirosivat ensin Saladinia ja tämän noituutta, mutta ymmärtäessään Jerusalemin muurin luhistuneen useasta kohdasta, he ylistivät Jumalaansa ja kuinka tämä ojensi auttavan kätensä palvelijoilleen viime hetkellä.
Jyrinä vaimeni lopulta, jättäen jälkeensä hämmennystä mutta myös aseiden ilmaan nostoa. Yhtyen sotilaiden innostukseen, sekä Ranskan, Englannin, Jerusalemin kuninkaan, ja Temppeliritarien sotatorvet vastasivat jylhästi, aika oli tullut, nyt tai ei koskaan, Deus Vult!
Komentajat patistivat miehiä kohti kaupunkia, kevyen jalkaväen ollessa liikkeellä hämmästyttävän nopeasti. Aseenkantajat pukivat herrojaan panssareihin sellaisella innostuksella, ettei vastaavaa ollut nähty sitten kotimaan, ritarien jo hihkuessa ratsaille. Myös Isaac, Durant, Roupen ja Klaus olivat liikkeellä osana sekalaista osastoa joka koostui nostoväestä sekä men-at-arms sotilaista. Moni oli tyystin sivuuttanut, että ennen jyrinää sarastanut auringonnousu oli vaihtunut sysimustaan, tähdettömään yöhön, jonka keskellä vitivalkoinen repeilevä linnunrata yhä hohti toismaallista valoaan. Valo väreili maata vasten kuin auringon säteet meren pohjassa.
Sen sijaan sotaväki huomasi, ettei Jerusalem ollut antautunut. Tuhansia saraseenisotureita murtautui muurien raunioista ja avatuista porteista, virraten vitsauksen lailla kuin lukemattomat hyönteiset. Muurin eteen levittäytyvä tumma soturien massa sai juoksevien ristiretkeläisten kannat hetkeksi pysähtymään, ilman täyttyessä molempiin suuntiin lentävistä nuolista. ”En AVANT! -Eteenpäin!” Kuului huuto, Ranskan Kuninkaan käskyttäessä sotaväen eteenpäin.
Sankariemme syösyessä kohti vihollistaan, näiden nuolikeskitys satoi vielä kerran urhojemme niskaan. Ensimmäisessä taistelussa loukkaantunut Folminon kaatui nuolen iskiessä häntä keskelle rintaan, kuten myös men-at-arms joukkueen komentoonsa saanut Birinuksen Gislebert. Samassa miekat osuvat kilpiin, kehot törmäävät toisiinsa ja seipäät lävistävät tunikat, kun syöksyvät ristinsoturit lyövät aallon lailla puolustamaan nousseita saraseeneja. Isku iskusta, lyönti lyönniltä miehiä kaatui puolin ja toisin. Oli ilmeistä, ettei kumpikaan taho halunnut antaa periksi, ja tästä maksoivat kalliisti ne miehet, jotka olivat tähän astisen elämänsä hirveimmän paikan edessä. Murskattuaan mustapartaisen saraseenisoturin kypärän syvälle tämän kallon sisään, jopa Klaus hidasti raivoaan muiden tavoin. Taivaalta valui valkoista valoa, kuin kaukaista sadetta, sataen udun lailla valkoisen linnunradan mitalta, hitaasti tavoittaen kaupungin edustan. Hohtava valkoinen valoutu kimaltelee, ja aaltoilee sekä väreilee kuin revontuli, peittäen takana olevan kaupungin taakseen kuin ohut verho. Sankarimme olivat Valkoisesta Verhosta muutaman sadan jalan päässä ja kuulivat syviä huokaisuja niiltä sotilailta, muslimeilta ja kristityiltä, jotka jäivät valon alle. Kuin hennossa tuulessa väreilevän Valkoisen verhon ”sade” osui urhoihin pieninä tihkusadekuuroina, saaden ihon kihelmöimään, ja täyttäen mielen ja kehon kuplien kuin nousuhumala.
Hetkeksi taistelu lähes pysähtyi, mutta pian valkoisen linnunradan verhon kuuropyyhkäisyt sankkenivat, tiheän valon pyyhkiessä sotaväen yli sattumanvaraisesti sieltä täältä. Kun se äkisti tiheni, alle jäävät mies ehtivät vain vetää ilmaa keuhkoihinsa, ja verhon liukuessa eteenpäin, miehistä jäi vai valkoinen hahmo, joka pian haihtui haaleana utuna pois. Monet alkoivat pelkäämään, valkoisten pyyhkäisyjen viedessä miehiä heidän viereltään, kristittyjä, arabeja uskontoon katsomatta. Vähän matkan päästä hämmentynyt Nilkka-Ditir ja useat tämän vieressä seisseet olivat pian vain hälvenevää utua.
Sapeli kalahtaa jälleen, taistelun jälleen yltyessä. Vaikka taivaan verho vei mukanaan saraseenejakin, käänsivät arabit ilmiön puolelleen, lyöden alas hämmentyneitä ristinsotureita hurjalla kiihkolla. Paroni Faucon ratsasti ratsullaan urhojemme viereen ja käski heidän palata Jeremiaan Luolaan ja louhostunneleihin, sillä Hullu Arabi Saladin oli pysäytettävä! Hän kannusti ratsunsa kohti vihollista, tarkoituksenaan taistella ja yrittää läpimurtoa vielä kerran. Se oli viimeinen kerta kun urhomme näkivät rakkaan kotiseutunsa Argentanin rohkean ja toiveikkaan Paronin. Sankarit keräsivät loput men-at-arms miehet mukaansa, mutta heistä oli jäljellä enää valkohiuksinen Jean-Luc ja monessa liemessä keitetty Mäyrä-Suidger.
Kalkkikivilouhos oli osin romahtanut, mutta urhomme pääsivät etenemään vauhdikkaasti metrejä taistelukentän alapuolella. Onnettomuus oli lähellä Isaacin syöksyessä miltei rotkoon, mutta hänen sijastaan loppunsa koki Mäyrä-Suidger, jonka olemus muuttui utuiseksi hohteeksi, rotkon yläosasta tunkeutuvan valkoisen taivaan valon osuessa suoraan häneen. Murheellisina urhomme ja Jean Luc etenivät, saavuttaen lopulta Temppelivuoren. Kymmenet kaupunkilaiset olivat hakeutuneet suojaan Temppelivuoron pihaan, mutta urhomme työntyivät kohden Kalliomoskeijaa, jossa epäilivät Saladinin olevan.
Moskeijan suuret ovet aukesivat yllättävän kevyesti, ja urhot näkivät suuren, yhdestä salista koostuvan temppelin kynttilöin koristellun, kullatun sisuksen. Vahva suitsukkeiden haju huumasi, arabiankielisten rukouslitanjoiden kaikuessa liki aavemaisen rauhallisesti kaiken sekasorron keskellä. Pyöreän kupolin sisäpinnalla samat litanjat toistuivat kirjoitetussa muodossa. Keskellä moskeijaa oli epätasaisesti kiviaidalla rajattu, 75 jalkaa leveä kivi, Peruskivi. Sivummalla näki kapean portaikon, joka johti tämän Peruskiven alle. Siellä sijaitsi Sielujen Kaivo.
Temppelissä oli useita pappeja, imaameja ja muutamia koreasti pukeutuneita sotilaita, kaikki ilman kenkiä polvillaan rukoillen. Sotilaat nousevat, pappien yhä jatkaessa liturgiaansa. Yksi miehistä nousee hitaammin, hänen yllään on kullasta ja mustaksi värjätystä silkistä kudottu asu, jonka helmasta ja hihoista kimmelsi hienoa työtä oleva rengaspanssaripaita. Mustaa siistittyä partaa komisti iän tuoma hopea, ja kauniita kasvonpiirteitä terävöitti vangitsevan älykäs katse. Mies komensi tovereitaan sanalla arabiaa, ja jatkoi lähes sujuvalla ranskalla ”annan teille vain tämän hetken aikaa kääntyä” Käsky olisi saanut vähemmät miehet kääntymään, mutta sankareillemme se kertoi miehen olevan Al-Nasir Salah al-Din Yusuf ibn Ayyub.
Saladinin kaksi poikaa kävivät isänsä rinnalla taistoon ranskalaisia ristinritareitamme vastaan, iskujen ja väistöjen seuratessa toinen toistaan tuossa vain hetken kestäneessä kuoleman tanssissa. Ja niin kävi, että ensin kaatui veljistä nuorempi, sitten vanhempi, ja lopulta Roupen sinkosi Pyhän Sebastianin marttyyrinuolen itsensä Saladinin selkään. Saraseenien hallitsija oli lyöty, mutta ennen kuin tätä ehdittiin panna tuomiolle, vanha juutalaisvelho Rotem bar Mazal ilmaantui, ja keskeytti teloituksen. Taikuri oli onneissaan että sankarit olivat vihdoin saapuneet, sillä hän tarvitsi heitä pysäyttääkseen valtaisan mullistuksen, josta urhotkin olivat saaneet esimakua valkoisen linnunradasta valuvan valon muodossa. Juutalaisvanhus kertoi tarvitsevansa valoa oppaaksi, ja pimeyttä lahjukseksi matkalleen ajan ja avaruuden toiselle puolen, löytääkseen ja pelastaakseen Jumalat, joiden tämä uskoi kuolleen.
Hän saattoi hämmentyneet ja väsyneet soturimme alas kaikkein pyhimpään, temppelin keskellä olleen Peruskiven alle, Sielujen Kaivoon. Karu kivinen huone muutti tietäjän puhuessa muotoaan. Portaikko jota pitkin he saapuivat katosi heidän takanaan, matala katto nousi korkeammaksi. Keskellä huonetta, katossa, oli musta suorakulmainen aukko, josta näkyi pelkkää pimeyttä. Punaisen hämyn täyttämän huoneen keskellä oli kuin lasiset, ohuen ohuet askelmat, jotka nousivat jyrkästi mustuuteen. Tietäjä puhutteli jokaista huoneessa olijaa, kunnes jäljellä olivat vain Jean-Luc ja Durant. Jean-Lucin hän kutsui luokseen, sanoen että tämä on kantanut mukanaan valoa aina Konstantinopolista asti. Kertaalleen ihmeen kokenut valkotukkainen nuorukainen ymmärsi vanhuksen viestin ja sanoi olevansa valmis kulkemaan tämän mukana portaikkoon. Vanhus kosketti Jean Lucin päätä, muuttaen ranskalaismiehen valopalloksi kämmenelleen. Kammiossa olleet järkyttyivät, mutta vanhus jatkoi puheitaan, kutsuen pimeyttä toiselle kämmenelleen. Hän kertoi että pimeitä voimia kuplii siellä täällä, mutta sankarit ovat tuoneet mukanaan silkkaa pimeyttä, joka on kurottanut murhaansa kaikkialle. Tukahduttamalla elämää Ranskan herttuoiden sisäisissä sodissa, tuo pimeä murhaa sisällään kantanut voima on hiljalleen kerännyt itselleen ajatuksia uhreistaan, ja saavuttanut vääristyneen, narsistisen egoistisen sosiopaatin olemuksen, jonka lähinnä empatiaa oleva itsetutkiskelun työkalu on murha. Tappamalla päivänvalossa, ja murhaamalla öisin, olento on kasvattanut voimaansa. Hän pyysi nyt Durant D’Argentania luokseen, pimeyden ruumiillistumaa. Tämä vimmastui, nosti keihäänsä, ja vannoi surmaavansa kaikki häntä vastustavat.
Ristiretkeläisemme kauhistuivat vanhan seuralaisensa petturuudesta ja seurasi huutomyrsky. Roupen vastusti Durantin pahuutta ja asettautui tätä vastaan, mutta kaksinkamppailu kokenutta sotilasta vastaan olisi metsästäjälle luultavasti kohtalokas. Kahakassa Durant haavoitti Roupenia. Isaac ei ollut uskoa että hänen tehtävänsä Jumalan nimeen olisi ollut vain sivujuonne, joten hän päätti ratkaista tilanteen vaikka yksin. Retuuttaen vammautunutta Saladinia edellään, hän päätti kavuta portaalin portaat, sillä oli varma että tämä oli Herran tahto. Saksalainen Klaus olisi halunnut vain antaa olla, mutta pieni toivo tekojensa hyvittämisestä sai hänet hyökkäämään Durantia vastaan. Miehet taistelivat vimmatusti, lyöden ja puukottaen, kaatuen maahan. Samalla Isaac raahasi Saladinin lasiportaiden yläpäähän, ja juutalaisvelhon varoitteluista huolimatta, astui pimeyteen. Se tuntui kylmältä, ja temppelikersantti Isaac Morel oli poissa.
Taistelu kahden soturin kesken oli päättynyt. Lopulta toinen nousi polvilleen, väsyneenä ja lyötynä. Vimma oli sammunut Durantin silmistä, sillä Klaus makasi hänen edessään kuolleena. Hyödyntäen hetken tuoman mahdollisuuden, vanhus houkutteli myös murhamiehen mukaansa, ja Durant otti mustan hohtavan pallon muodon vanhuksen toiselle kämmenelle. Tämän jälkeen vanhus astui portaille, mutta kysyi yksin jääneeltä Roupenilta haluaisiko tämä tulla hänen mukaansa. Hän ei luvannut mitään, mutta kertoi mahdollisuudesta mihin vain. Väsynyt ranskalainen, ristiretkitovereidemme viimeinen, päätti lähteä vielä yhdelle matkalle.
Yhdessä oppaana toimivan velhon kanssa hänkin astui pimeyteen. Oli pimeyttä ja kirkkautta. Näiden kosketuspinnassa hienon hieno hopeinen kimmeltävä juova, joka oli tänään ja huomenna, eilen, aina eikä koskaan. Siellä olivat Ranska, Argentan, Konstantinopol ja Jerusalem, taivaat ja maat, maailmat ja maailmankaikkeudet. Nuoret ja vanhat, köyhät rikkaat, hölmöt ja viisaat, kaikki hentoja, samanarvoisia välkähdyksiä. Välillä hopeajuova häipyi, välillä se kimmelsi kirkkaana, välillä se virtasi nopeasti välillä hitaasti. Yhden seikkailu päättyi, toisen alkoi mutta vain harvat saivat kulkea seikkailusta toiseen.
RistiretkiSotilaat järjestäytyivät sotaan. Argentanin jäljellä oleva Men-At-Arms sijoitettiin muiden ammattisotilaiden tapaan lähelle etulinjaa, yhdistettynä nostoväkirykmentteihin. Hiljaa seisten miehet odottivat kohtalokasta merkkiä, joka tulisi päättämään monen tarinan. Hetken oli tyystin hiljaista, taivaalla kaartelevat korpit raakkuivat tovereitaan paikalle, sillä älykkäät linnut tiesivät mitä odottaa. Lopulta kuului pelätty torven soitto, johon vastasivat kymmenet muut torvet. Samassa armeija oli liikkeessä. Satoja miehiä marssii urhojemme edessä, tuhansia takana. Askel askeleelta Jerusalemin muurit nousivat korkeammiksi, ja jo kaukaa erottunut Damaskoksen portti näytti hetki hetkeltä enemmän linnakkeelta. Jo päiviä oikukkaan kirkkaasti keskipäivälläkin hohtanut taivas maalasi monen mieleen kohtalokkaita ja ilmestyskirjasta lainattuja sävyjä, linnunradan hohtaessa taivaansinen läpi kuin auringon hohde turkoosin rantaveden hiekkapohjassa. Monet säpsähtävät rajuja kumahtavia kolahduksia, englantilaisten laukaistessa toimintakykyisiä heittokoneitaan. Suhisevat kiviammukset viuhuvat kieppuen korkealta sotaväen yli, mutta iskevät liian lyhyenä, tömähtäen kiviin ja hiekkaan, joidenkin ammusten räjähtäessä pyhän kaupungin muinaisia muureja vasten.
Kiviammusten murskautuessa vasten Jerusalemin vankkoja kivimuureja, täyttyi ilma puolustajien ampumista nuolista. Kuin sade, sadat tappavan terävät nuolet satoivat hyökkääjien niskaan, tappaen monia ja haavoittaen vielä useampia. Marssivat sankarimme joutuivat astelemaan kuolevian ja apua anovien ristiretkeläisten yli, miesten kaatuessa heidään ympäriltään saraseenien vasamiin. Pian kaupungin muurit kohosivat kuin pystysuora kallionseinämä sotaväen edessä. Nuolia satoi nyt vaakasuoraan muurin linnoituksen ampumareistä, ranskalaisten ja englantilaisten jousimiesten vastatessa parhaansa mukaan. Englantilaisten muurinmurtaja ei ollut vielä saavuttanut Damaskoksen porttia, joten ranskalaiset tekivät kaikkensa saadakseen tikapuita pystyyn muuria vasten.
Leirissä kävi selväksi että hyökkäys oli ollut katastrofi. Satoja ellei tuhansia oli loukkaantunut, kuollut ja jäänyt kentälle, perääntyneiden yrittäessä parhaansa haavottuneiden hyväksi. Vanha Hector Basaz ei selvinnyt vammoistaan, ja men-at-arms joukkueesta kentälle jäivät lisäksi Ponce, Carambol, Jean-Luis Lacan, Kersantti Birinus.
Yö oli hirvittävä, sillä leirissä kaikuvat vaikertavat valitukset sidontapaikoilta. Isaac auttoi Sisar Petraa hoitamaan loukkaantuneita läpi yön, uuvuttaen itsensä. Yön tunteina Roupenin viereen rojahti rikkinäinen hahmo, likainen ja verinen Klaus, jonka rahiseva hengitys höyrysi kuolemaa. Koko seuraavan päivän saksalainen jätti makasi selällään, väillä silmät auki, välillä silmät kiinni. Loukkaantuneita saapui leiriin pitkin päivää ja heitä haettiin kentältä. Linnakkeen puolustajat kunnostautuivat useilla hyvillä jousilaukauksilla, kaataen omaisiaan etsiviä leiriseuraajia, jonka johdosta haavoittuneiden hakeminen kiellettiin kuninkaan käskystä.
Muutaman päivän levon jälkeen sankarimme osallistuivat Chevalier de Bonin käskystä joukkohautojen kaivamiseen, taistelukentältä leijuvan hajun muistuttaessa karmaisevalla tavalla epäonnistuneesta piirityshyökkäyksestä. Seuraavana päivänä sankarimme saivat paroni Fabian Fauconilta tehtävän toistaa Stralitsionin ihme, eli etsiä salakäytävän Jerusalemiin. He aloittivat etsintänsä kaupungin itäpuoliselta Öljymäeltä, koluten satoja vanhoja taloja ja hautakammioita Getsemanen puutarhan lähistöllä. Kolmantena päivänä, 19.2, palatessaan takaisin leiriä kohden jo luovuttaneena, sankarimme löysivät Jeremiaan Luolana tunnetun suojaisan laaksontapaisen, jonka muutamasta vielä koluamattomasta hautaholvista yksi osoittautui lottovoitoksi. Naamioitu kolo lattianrajassa oli tunnelinsuu vanhaan käsinkaivettuun hiekkakiviluolaan, joka tunnettiin historiallisesti Solomonin Louhoksena. Labyrinttimaisen tunneliverkoston perältä he löysivät kalteriportein suojatun tunnelin, jonka takaa kuuluva arabiankielinen keskustelu sai urhomme vakuuttuneiksi Paronin pyytämän salakäytävän vihdoin löytyneen.
Leirissä heidän löydöstään kiiteltiin, ja sen suunniteltiin olevan osa toista ja todennäköisesti viimeistä piirityshyökkäystä. Mutta armeija ei ollut vielä valmis, ja urhommekin joutuivat vartiorotaatioon piirityskoneiden luo. Rotaation päätteeksi Sisar Petra tunnusti sankareille ettei enää uskonut kaupungin valtauksen onnistuvan, ja kuten monet muutkin kirkollisiin virkoihin vihityt viimeaikoina, hänkin oli liki luopunut uskostaan.
Kahdeskymmenesviides Helmikuuta 1191 anno domini odotus ja epätietoisuus päättyi. Aamuvarhaisella taivaanrannasta alkoi kuulua kaukaista jyrinää. Kuin etäinen ukkosen jyly, ääni kasvoi lähestyvän ukkosmyrkyn lailla, voimistuen jatkuvana jyminä kunnes se pauhasi kuin päättymätön salaman isku suoraan yllä. Päivä päivältä voimistunut vaalea linnunrata hohti valkoista valoa kuin keskipäivän aurinko, sokaisten korviaan pitelevät sotamiehet. Maa tärisi, kaataen varustuksia, sorruttaen kukkulan lakia, saaden piirityskoneet hajoamaan liitoksistaan, ja mikä tärkeintä halkaisten Pyhän Kaupungin muureja useasta kohtaa. Peloissaan ja kauhuissaan olevat ranskalaiset kirosivat ensin Saladinia ja tämän noituutta, mutta ymmärtäessään Jerusalemin muurin luhistuneen useasta kohdasta, he ylistivät Jumalaansa ja kuinka tämä ojensi auttavan kätensä palvelijoilleen viime hetkellä.
Jyrinä vaimeni lopulta, jättäen jälkeensä hämmennystä mutta myös aseiden ilmaan nostoa. Yhtyen sotilaiden innostukseen, sekä Ranskan, Englannin, Jerusalemin kuninkaan, ja Temppeliritarien sotatorvet vastasivat jylhästi, aika oli tullut, nyt tai ei koskaan, Deus Vult!
Komentajat patistivat miehiä kohti kaupunkia, kevyen jalkaväen ollessa liikkeellä hämmästyttävän nopeasti. Aseenkantajat pukivat herrojaan panssareihin sellaisella innostuksella, ettei vastaavaa ollut nähty sitten kotimaan, ritarien jo hihkuessa ratsaille. Myös Isaac, Durant, Roupen ja Klaus olivat liikkeellä osana sekalaista osastoa joka koostui nostoväestä sekä men-at-arms sotilaista. Moni oli tyystin sivuuttanut, että ennen jyrinää sarastanut auringonnousu oli vaihtunut sysimustaan, tähdettömään yöhön, jonka keskellä vitivalkoinen repeilevä linnunrata yhä hohti toismaallista valoaan. Valo väreili maata vasten kuin auringon säteet meren pohjassa.
Sen sijaan sotaväki huomasi, ettei Jerusalem ollut antautunut. Tuhansia saraseenisotureita murtautui muurien raunioista ja avatuista porteista, virraten vitsauksen lailla kuin lukemattomat hyönteiset. Muurin eteen levittäytyvä tumma soturien massa sai juoksevien ristiretkeläisten kannat hetkeksi pysähtymään, ilman täyttyessä molempiin suuntiin lentävistä nuolista. ”En AVANT! -Eteenpäin!” Kuului huuto, Ranskan Kuninkaan käskyttäessä sotaväen eteenpäin.
Sankariemme syösyessä kohti vihollistaan, näiden nuolikeskitys satoi vielä kerran urhojemme niskaan. Ensimmäisessä taistelussa loukkaantunut Folminon kaatui nuolen iskiessä häntä keskelle rintaan, kuten myös men-at-arms joukkueen komentoonsa saanut Birinuksen Gislebert. Samassa miekat osuvat kilpiin, kehot törmäävät toisiinsa ja seipäät lävistävät tunikat, kun syöksyvät ristinsoturit lyövät aallon lailla puolustamaan nousseita saraseeneja. Isku iskusta, lyönti lyönniltä miehiä kaatui puolin ja toisin. Oli ilmeistä, ettei kumpikaan taho halunnut antaa periksi, ja tästä maksoivat kalliisti ne miehet, jotka olivat tähän astisen elämänsä hirveimmän paikan edessä. Murskattuaan mustapartaisen saraseenisoturin kypärän syvälle tämän kallon sisään, jopa Klaus hidasti raivoaan muiden tavoin. Taivaalta valui valkoista valoa, kuin kaukaista sadetta, sataen udun lailla valkoisen linnunradan mitalta, hitaasti tavoittaen kaupungin edustan. Hohtava valkoinen valoutu kimaltelee, ja aaltoilee sekä väreilee kuin revontuli, peittäen takana olevan kaupungin taakseen kuin ohut verho. Sankarimme olivat Valkoisesta Verhosta muutaman sadan jalan päässä ja kuulivat syviä huokaisuja niiltä sotilailta, muslimeilta ja kristityiltä, jotka jäivät valon alle. Kuin hennossa tuulessa väreilevän Valkoisen verhon ”sade” osui urhoihin pieninä tihkusadekuuroina, saaden ihon kihelmöimään, ja täyttäen mielen ja kehon kuplien kuin nousuhumala.
Hetkeksi taistelu lähes pysähtyi, mutta pian valkoisen linnunradan verhon kuuropyyhkäisyt sankkenivat, tiheän valon pyyhkiessä sotaväen yli sattumanvaraisesti sieltä täältä. Kun se äkisti tiheni, alle jäävät mies ehtivät vain vetää ilmaa keuhkoihinsa, ja verhon liukuessa eteenpäin, miehistä jäi vai valkoinen hahmo, joka pian haihtui haaleana utuna pois. Monet alkoivat pelkäämään, valkoisten pyyhkäisyjen viedessä miehiä heidän viereltään, kristittyjä, arabeja uskontoon katsomatta. Vähän matkan päästä hämmentynyt Nilkka-Ditir ja useat tämän vieressä seisseet olivat pian vain hälvenevää utua.
Sapeli kalahtaa jälleen, taistelun jälleen yltyessä. Vaikka taivaan verho vei mukanaan saraseenejakin, käänsivät arabit ilmiön puolelleen, lyöden alas hämmentyneitä ristinsotureita hurjalla kiihkolla. Paroni Faucon ratsasti ratsullaan urhojemme viereen ja käski heidän palata Jeremiaan Luolaan ja louhostunneleihin, sillä Hullu Arabi Saladin oli pysäytettävä! Hän kannusti ratsunsa kohti vihollista, tarkoituksenaan taistella ja yrittää läpimurtoa vielä kerran. Se oli viimeinen kerta kun urhomme näkivät rakkaan kotiseutunsa Argentanin rohkean ja toiveikkaan Paronin. Sankarit keräsivät loput men-at-arms miehet mukaansa, mutta heistä oli jäljellä enää valkohiuksinen Jean-Luc ja monessa liemessä keitetty Mäyrä-Suidger.
Kalkkikivilouhos oli osin romahtanut, mutta urhomme pääsivät etenemään vauhdikkaasti metrejä taistelukentän alapuolella. Onnettomuus oli lähellä Isaacin syöksyessä miltei rotkoon, mutta hänen sijastaan loppunsa koki Mäyrä-Suidger, jonka olemus muuttui utuiseksi hohteeksi, rotkon yläosasta tunkeutuvan valkoisen taivaan valon osuessa suoraan häneen. Murheellisina urhomme ja Jean Luc etenivät, saavuttaen lopulta Temppelivuoren. Kymmenet kaupunkilaiset olivat hakeutuneet suojaan Temppelivuoron pihaan, mutta urhomme työntyivät kohden Kalliomoskeijaa, jossa epäilivät Saladinin olevan.
Moskeijan suuret ovet aukesivat yllättävän kevyesti, ja urhot näkivät suuren, yhdestä salista koostuvan temppelin kynttilöin koristellun, kullatun sisuksen. Vahva suitsukkeiden haju huumasi, arabiankielisten rukouslitanjoiden kaikuessa liki aavemaisen rauhallisesti kaiken sekasorron keskellä. Pyöreän kupolin sisäpinnalla samat litanjat toistuivat kirjoitetussa muodossa. Keskellä moskeijaa oli epätasaisesti kiviaidalla rajattu, 75 jalkaa leveä kivi, Peruskivi. Sivummalla näki kapean portaikon, joka johti tämän Peruskiven alle. Siellä sijaitsi Sielujen Kaivo.
Temppelissä oli useita pappeja, imaameja ja muutamia koreasti pukeutuneita sotilaita, kaikki ilman kenkiä polvillaan rukoillen. Sotilaat nousevat, pappien yhä jatkaessa liturgiaansa. Yksi miehistä nousee hitaammin, hänen yllään on kullasta ja mustaksi värjätystä silkistä kudottu asu, jonka helmasta ja hihoista kimmelsi hienoa työtä oleva rengaspanssaripaita. Mustaa siistittyä partaa komisti iän tuoma hopea, ja kauniita kasvonpiirteitä terävöitti vangitsevan älykäs katse. Mies komensi tovereitaan sanalla arabiaa, ja jatkoi lähes sujuvalla ranskalla ”annan teille vain tämän hetken aikaa kääntyä” Käsky olisi saanut vähemmät miehet kääntymään, mutta sankareillemme se kertoi miehen olevan Al-Nasir Salah al-Din Yusuf ibn Ayyub.
Saladinin kaksi poikaa kävivät isänsä rinnalla taistoon ranskalaisia ristinritareitamme vastaan, iskujen ja väistöjen seuratessa toinen toistaan tuossa vain hetken kestäneessä kuoleman tanssissa. Ja niin kävi, että ensin kaatui veljistä nuorempi, sitten vanhempi, ja lopulta Roupen sinkosi Pyhän Sebastianin marttyyrinuolen itsensä Saladinin selkään. Saraseenien hallitsija oli lyöty, mutta ennen kuin tätä ehdittiin panna tuomiolle, vanha juutalaisvelho Rotem bar Mazal ilmaantui, ja keskeytti teloituksen. Taikuri oli onneissaan että sankarit olivat vihdoin saapuneet, sillä hän tarvitsi heitä pysäyttääkseen valtaisan mullistuksen, josta urhotkin olivat saaneet esimakua valkoisen linnunradasta valuvan valon muodossa. Juutalaisvanhus kertoi tarvitsevansa valoa oppaaksi, ja pimeyttä lahjukseksi matkalleen ajan ja avaruuden toiselle puolen, löytääkseen ja pelastaakseen Jumalat, joiden tämä uskoi kuolleen.
Hän saattoi hämmentyneet ja väsyneet soturimme alas kaikkein pyhimpään, temppelin keskellä olleen Peruskiven alle, Sielujen Kaivoon. Karu kivinen huone muutti tietäjän puhuessa muotoaan. Portaikko jota pitkin he saapuivat katosi heidän takanaan, matala katto nousi korkeammaksi. Keskellä huonetta, katossa, oli musta suorakulmainen aukko, josta näkyi pelkkää pimeyttä. Punaisen hämyn täyttämän huoneen keskellä oli kuin lasiset, ohuen ohuet askelmat, jotka nousivat jyrkästi mustuuteen. Tietäjä puhutteli jokaista huoneessa olijaa, kunnes jäljellä olivat vain Jean-Luc ja Durant. Jean-Lucin hän kutsui luokseen, sanoen että tämä on kantanut mukanaan valoa aina Konstantinopolista asti. Kertaalleen ihmeen kokenut valkotukkainen nuorukainen ymmärsi vanhuksen viestin ja sanoi olevansa valmis kulkemaan tämän mukana portaikkoon. Vanhus kosketti Jean Lucin päätä, muuttaen ranskalaismiehen valopalloksi kämmenelleen. Kammiossa olleet järkyttyivät, mutta vanhus jatkoi puheitaan, kutsuen pimeyttä toiselle kämmenelleen. Hän kertoi että pimeitä voimia kuplii siellä täällä, mutta sankarit ovat tuoneet mukanaan silkkaa pimeyttä, joka on kurottanut murhaansa kaikkialle. Tukahduttamalla elämää Ranskan herttuoiden sisäisissä sodissa, tuo pimeä murhaa sisällään kantanut voima on hiljalleen kerännyt itselleen ajatuksia uhreistaan, ja saavuttanut vääristyneen, narsistisen egoistisen sosiopaatin olemuksen, jonka lähinnä empatiaa oleva itsetutkiskelun työkalu on murha. Tappamalla päivänvalossa, ja murhaamalla öisin, olento on kasvattanut voimaansa. Hän pyysi nyt Durant D’Argentania luokseen, pimeyden ruumiillistumaa. Tämä vimmastui, nosti keihäänsä, ja vannoi surmaavansa kaikki häntä vastustavat.
Ristiretkeläisemme kauhistuivat vanhan seuralaisensa petturuudesta ja seurasi huutomyrsky. Roupen vastusti Durantin pahuutta ja asettautui tätä vastaan, mutta kaksinkamppailu kokenutta sotilasta vastaan olisi metsästäjälle luultavasti kohtalokas. Kahakassa Durant haavoitti Roupenia. Isaac ei ollut uskoa että hänen tehtävänsä Jumalan nimeen olisi ollut vain sivujuonne, joten hän päätti ratkaista tilanteen vaikka yksin. Retuuttaen vammautunutta Saladinia edellään, hän päätti kavuta portaalin portaat, sillä oli varma että tämä oli Herran tahto. Saksalainen Klaus olisi halunnut vain antaa olla, mutta pieni toivo tekojensa hyvittämisestä sai hänet hyökkäämään Durantia vastaan. Miehet taistelivat vimmatusti, lyöden ja puukottaen, kaatuen maahan. Samalla Isaac raahasi Saladinin lasiportaiden yläpäähän, ja juutalaisvelhon varoitteluista huolimatta, astui pimeyteen. Se tuntui kylmältä, ja temppelikersantti Isaac Morel oli poissa.
Taistelu kahden soturin kesken oli päättynyt. Lopulta toinen nousi polvilleen, väsyneenä ja lyötynä. Vimma oli sammunut Durantin silmistä, sillä Klaus makasi hänen edessään kuolleena. Hyödyntäen hetken tuoman mahdollisuuden, vanhus houkutteli myös murhamiehen mukaansa, ja Durant otti mustan hohtavan pallon muodon vanhuksen toiselle kämmenelle. Tämän jälkeen vanhus astui portaille, mutta kysyi yksin jääneeltä Roupenilta haluaisiko tämä tulla hänen mukaansa. Hän ei luvannut mitään, mutta kertoi mahdollisuudesta mihin vain. Väsynyt ranskalainen, ristiretkitovereidemme viimeinen, päätti lähteä vielä yhdelle matkalle.
Yhdessä oppaana toimivan velhon kanssa hänkin astui pimeyteen. Oli pimeyttä ja kirkkautta. Näiden kosketuspinnassa hienon hieno hopeinen kimmeltävä juova, joka oli tänään ja huomenna, eilen, aina eikä koskaan. Siellä olivat Ranska, Argentan, Konstantinopol ja Jerusalem, taivaat ja maat, maailmat ja maailmankaikkeudet. Nuoret ja vanhat, köyhät rikkaat, hölmöt ja viisaat, kaikki hentoja, samanarvoisia välkähdyksiä. Välillä hopeajuova häipyi, välillä se kimmelsi kirkkaana, välillä se virtasi nopeasti välillä hitaasti. Yhden seikkailu päättyi, toisen alkoi mutta vain harvat saivat kulkea seikkailusta toiseen.
---
Roupenin, Isaacin, Klausin ja Durantin ristiretki Pyhään Jerusalemin kaupunkiin oli päättynyt kahdentenakymmenentenä viidentenä Helmikuuta 1191 anno domini. Mutta vielä vuosienkin päästä tarina Ristinritarien Aarteesta eli yhä Itävallan ja Tsekinmaan kansantarinoissa. Vuosien etsinnän jälkeen Aarre myös löydettiin alavalta niityltä pellon reunasta, ikivanhan pyökin oksankolosta.
Siellä, hyvin säilyneen säkin sisällä oli karkeatekoinen, tolpanvarteen kiinnitettävä rautainen risti.
