Chapter XVI - parts I & II

 Part I - The Sleepwalker

Kovaonninen ranskalaispartio oli vihdoin saavuttanut Krak des Chevalriesin ristinritarien linnoituksen. Linnaketta isännöivä Pyhän Johanneksen Hospitaalin sääntökunta Jerusalemissa, eli Johaniittain Ritarikunta otti loukkaantuneet urhomme armollisesti vastaan. Thibaut ja Baptiste pääsivät suoraan itseensä hospitaaliin muiden yöpyessä majoitusparakissa.

Yhdessä ainoan vielä tolpillaan olevan matkaseuralaisensa, Jean Lucin kanssa, sankarimme ryhtyivät käyskentelemään linnakkeen tiluksia. Viidentoistasadan ristinritarin parista Isaac tavoitti joukkion temppeliritareita. Osaston komentaja Mestari Robrecht lupasi vahvistaa nuoren uskonmiehen kuukausia aiemmin Isä Ingmarille vannoman uskonvalan seuraavana aamuna hartauden päätteeksi.

Jesuiittain sotaseppien takomat varusteet kiinnostivat urhojamme, mutta linnan alapihalta kuuluva yksinkertainen huilusikermä kiinnitti heidän huomionsa. Seuraten ääntä, he löysivät vanhan ulkomasoleumin hautaholveineen, ja sieltä tutun näköisen vanhan juutalaisen huilua soittamasta. Ukko Rotem Bar Mazal, joka oli edesauttanut Jean-Lucin pelastamista, kertoi haluavansa saada viestin jesuiittain suurmestari Garnier de Nablusille.

Vailla muutakaan ohjelmaa, urhomme lupasivat suullisen sanoman toimittaa, mutta eivät arvanneet ennalta vanhuksen ohjaavan heidät linnakkeen alaisiin tunneleihin. Salakäytävä suurmestarin huoneistoon mutkitteli ja entisten ritarien levottomat varjot yrittivät heidät pysäyttää. Lopulta portaikon päässä oli tyhjä ja pimeä huone, jonka keskellä suurmestari nukkui. Tämä ei nähnyt urhojamme, mutta kuuli heidän välittämän viestin, kuinka Sunnah Saladin kerää voimiaan Jerusalemissa, odottaen ylimääräisenä karkauspäivänä tapahtuvaa Profeetan Siunausta, Yawn al-Dinia. Tällöin yksikään voima ei lännessä tahi muuallakaan voisi lyödä Kuolemattomien Armeijaa, ja ainoa tapa estää se oli kerätä kaikki ristinritarit ja marssia Jerusalemiin ennen Profeetan Siunausta. Juutalaisvanhus oli kertonut sankareillemme lisäksi ohjeet, kuinka heidän olisi tavattava tällöin Kaikkein Pyhimmässä, Sielujen Kaivon alla.

Mutta saatuaan sanansa sanottua, suurmestarin unenomainen valvetila järkkyi, sillä pimeydestä asteli valtaisa pimeyttä ja kylmää huokuva hiljainen olento. Sarvekas painajainen yritti vuorollaan kurottaa jokaista sankariamme mukaansa, mutta näiden onnistui karkottaa suurmestaria piinannut hirvitys. ainakin hetkeksi.

Jättäen suurmestarin lepäämään, sankarimme palasivat kirotuista käytävistä, ja löysivät itsensä aprikoosipuun katveesta samaiselta ilta-auringon valaisemalta alapihalta. Mutta vanhus oli jälleen tiessään.

Aamulla mestari Robrecht otti vastaan Isaacin Uskonvalan. Pettymyksekseen nuori argentanilainen ei saanut nimitystä temppeliritariksi, sillä hän ei omannut aatelista sukua. Mutta Herran palvelu temppelikersanttina eli temppelisoturina oli siltikin suurempi kunnia kuin hän olisi ikänä voinut kuvitellakaan. Kannettavakseen hän sai mustan kaaputunikan, jossa rinnassa vasemmalla puolen suurikokoinen punainen temppeliristi.

Seremonian jälkeen Suurmestari Garnier piti puheen koko linnoitukselle. Tunnelma oli iloisen helpottunut, sillä mestarin huhuttiin olleen kuolemansairas. Vaivainen, mutta tarmokas mestari toisteli urhojen aiemmin kertomia sanoja, korostaen kuinka Jesuiitat lähtisivät pian Jumalan tehtävälle Jerusalemiin. Hän myös antoi kirjeet sankareillemme, sekä temppeliritareille, jotka olisi vietävä Tripoliin sekä Akkoon, tarkoituksena yllyttää Ranskan, Englannin sekä Ristiretkivaltioiden kuninkaat välittömälle marssille kohti Jerusalemia.

Tarkahko esitys Isaacin
uudesta sotisopasta
(oik. alh.)

Tehtävä oli tärkeä, ja urhomme pakkasivat varusteensa. He saisivat Akkoon suuntaavista temppeliritareista seuraa LIbanonvuorten itäpuolelle, josta he oikaisisivat keskenänsä vuorten yli kohti Tripolia. Matkaa helpottamaan jesuiitat valjastivat sotasaaliiksi saadut ratsut, Isabellan, Gertruden, Primadonnan ja Magdalenan heidän avukseen.

Yhdessä Temppeliritarien osaston kanssa he ratsastivat Krak des Chevalriesin vankoista porteista Jerusalem mielessään. Deus Vult!

Part II - Haddabaragisi

Ristiretkeläisemme jättivät Krag des Chevalriesin linnakkeen, ratsastaessaan yhdessä temppeliritarien osaston kanssa kohti etelää. Libanon vuorten itäreuna toimi suunnannäyttäjänä, Mestari Robrectin johtamalle ryhmälle, joista suurin osa jatkaisi etelään kohti Akkoa, sankariemme kääntyessä länteen kohti Tripolia. Yksin heidän ei kuitenkaan tarvinnut Libanon vuoria ylittää, sillä temppeliritari Carmelo liittyi heidän seuraansa. Hän opasti urhoillemme tietä vuorten yli, ja oli valmis myös vastaamaan temppelisoturi Isaacin kysymyksiin uudesta vakaumuksestaan.

Vuoristo ei ollut korkea, mutta se oli laaja, ja paikoin rinne oli kuin juoksevaa hiekkaa, joten ratsuja piti johdattaa jalkaisin. He etenivät kuitenkin rivakasti, mutta illan tullen voimistunut tuuli alkoi lähennellä myrskylukemia. Oli vaarallista jäädä avomaastoon hiekkatuulen ujeltaessa korvissa, varsinkin kun myrskyn keskuksesta kuului salamoinnin ääniä. Pian salama iski jo turhan lähelle, pillastuttaen retkueen hevosia. Poloinen temppelisoturi Isaac, joka oli jo alun alkaenkin ollut ongelmissa ratsunsa Magdalenan kanssa, ei kyennyt hillitsemään vauhkoontunutta eläintä, joka juoksi hiekkamyrskyyn.

Mutta karannut ratsu ei ollut sankariemme suurin uhkakuva, sillä Roupen havaitsi tarkoilla silmillään jonkin liikkuvan ilmassa myrskyn mukana. Kun salama iski lähelle toistamiseen ja sama lentävä varjo kaartoi heidän ylitsensä, juoksivat he kauhun vallassa suojaan vuorenrinteestä löytyneeseen kallioluolaan. He hengähtivät hetkeksi ja totesivat luolan suojaisaksi, kun salama iski räjähdyksen lailla sisään luolaan. Temppeliritari Carmelo lensi suoran iskun voimasta päin seinämää, jääden käryämään luolan pohjalle perin poikin hiiltyneenä. Sankarimme kokosivat itsensä nopeasti, sillä valtava sininen siivekäs lisko sihisi tullessaan luolaan. Haddabaragisi, Sininen Myrsky, vuorikäärme. Hevoset vauhkoontuivat Gertruden ja Primadonnan juostessa luolasta hiekkamyrskyyn, Jean Lucin pidellessä kauhuissaan yhä korviaan. Sankarimme kävivät rohkeasti taistoon, aluksi tosin piiloutuen pilarin taakse. Mutta muutama isku todisti että tämäkin hirviö vuosi verta, joten he aloittivat täyden vyörytyksen hyökkäävää petoa vastaan. Suomu suomulta, pala palalta, hirviö lyötiin vainajaksi.

Tämän surma ei kuitenkaan pelastanut Carmeloa, jonka viimeiseksi leposijaksi luola muodostui. Luvaten kantaa tämän mieken, Sielun Pelastajan sekä hänen isoisänsä huotran Jerusalemiin. Muirhemielin he jatkoivat matkaansa. Kuten aina näissä Saatanan koettelemuksissa, pedon ruumista ei enää aamulla ollut luolan ulkopuolella. Mutta yksi kadonnut ratsu oli, Klausin Gertrude. Isaac ja Durant taittoivat vuorenhuipun jalkaisin.

Haddabaragisi